Indin hoitovihkonen

[Pipsa]

Indi

[Krista]

3. maaliskuuta 2013
”Mooi! Onks täällä ketään?”, huikkaan tallinovelta.
”Moi!”, Pipsan tuttu ääni huikkaa toimistosta, joka oli jäänteitä tallin ratsastuskoulu ajalta. Kurkkaan ovelta sisään.
”Onks miulle luvassa tänään mitään hommia?”, haukottelen kaapaten toimiston pöydällä lojuvalta lautaselta pullan. Nainen miettii hetken mutustaen voisilmäpullaansa.
”Ada tais jo siivota nuo kaikki karsinat, ja sen pitäs liikuttaa tänään Kalle, Lilla ja ohjasajaa Nuutti, Pipsa mietiskelee ääneen.
”Ada?”, lausun kohottaen kulmiani kysyvästi.
”Niin se uus tallimestari”, nainen selittää haukaten palan pullastaan. Nyökkään, olihan Pipsa kertonut etsivänsä työntekijää avukseen tallihommiin ja hevosten liikuttamiseen.
”Vaikuttikos se hyvältä siihen hommaan?”, utelen pyhkien käsistäni pullasta jääneitä sokerinjäämiä.
”Juu, Ada on hyvä käsittelemään hevosia, vaikka onkin tottunut hieman erilaisempiin hevosiin kuin nää meidän ponskit”, brunette tallinomistaja virnistää. Nyökkään, kenties tänään saisin mahdollisuuden tutustua tähän tallin uuteen työläiseen.

”Oliks miulle siis mitään hommia?”, palaan ensimmäiseen kysymykseeni.
”Voisit vaikka ratsastaa myöhemmin Annilla, ja jos jaksat, niin ois kiva, jos laittaisit eka Indin miulle kuntoon, kun Esko tulee noin tunnin päästä pitämään miulle valmennusta. Ja hei muuten kerroinko jo, että lähen viikonloppuna kisoihin ponilauman kanssa, joten tartteen siut sinne mukaan?”
”Juu, koulukisat vai?”
”Joo, tuossa aika lähellä olevalla tallilla”
”Ai siellä missä on aina niitä suokkeja tarhassa? Miun yks tuttu kertoi, että…”, aloitan tarinoimisen.

Kuten aina keskustelumme venähtää tarkoitettua pitemmäksi, joten päästyäni pois toimistosta suuntaan heti noutamaan ulkona tarhaava Indiä. Kimo puoliverinen näkyy jo kauas, kiitos sen kirkkaanpunaisen toppaloimen. Pujahdan tarhaan valkean puuaidan ali, vilkaisten vieressäni seisovaa vuonohevosruuna Kallea.
”Heippa tyttö, siepäs ootkin isomman puoleinen otus”, rupattelen kimolle tammalle, joka ilmestyy heti vierelleni. Näppärästi kiinnitän sinisen riimunarun sen selkeästi uuteen nahkaiseen riimuun.
”Väistäkääs pojat”, komennan kepeästi portin edessä seisoskelevia suomenhevosruunia. Kiskaisen portin auki, varoen päästämästä muita hevosia pakoon.
”Koitas kuule kävellä vähän hitaammin, vaikka siulla noin pitkät jalat onkin”, jatkan itselleni tyypillistä pälätystä. Aivan pienestä pitäen olin ollut lähes häiritsevän kova puhumaan, niin hevosten kuin ihmistenkin keskuudessa. Ehkä se olikin yksi syy miksi tulimme Pipsan kanssa niin hyvin toimeen.

”Tuliks tää tuohon ykköskarsinaan?”, huikkaan astellessamme sisään tallin korkeasta ovesta.
”Juu, muista laittaa sille sitten pintelit joka jalkaan!”, Pipsa huikkaa toimiston syöväreistä. Nyökkään, vaikkei nainen sitä tietenkään näekään. Tottuneesti puoliveritamma tassuttelee suureen karsinaansa. Tottunein ottein sidon tamman löysästi kiinni, alkaen availemaan punaisen loimen vöitä. Indi mulkoilee minua närkästyneesti. Kun vihdoin olen saanut kiskottua loimen tamman taivaita hipovan korkeasta selästä, alkaa aika olevan uhkaavan tiukilla. Niimpä säntäänkin noutamaan satulahuoneesta kimon varustepakkia. Olen vähällä törmätä satulahuoneesta samaan aikaan syöksyvään blondiin naiseen.
”Sori!”, pahoittelen nostaen katsettani maasta. ”Ai, ootkin varmaan Ada?”
”Jep”, nainen toteaa lyhyesti harppoen hienoissa, selvästi cavallon nahkasaappaissaan käytävän päässä sijaitsevalle Lillan karsinalle. Kulmiani kohottaen noudan Indin varustepakin, ja palaan se sylissäni karsinalle. Sivusilmällä huomaan blondin naisen harjaavan Pipsan ylpeyden aihetta, Lillaa.
”Ratsastamasta tulossa vai?”, huikkaan pujahtaen sisälle puoliverisen karsinaan. Nainen vastaa lyhyesti myöntävästi. Jalkojen nopean harjauksen jälkeen siirryn pyörittämään tummansinisiä pinteleitä Indin pitkiin koipiin.

”Koitas olla nyt paikallas”, tuhahdan jalkojaan nostelevalle tammalle. Loukkaantuneesti se heilauttaa pitkää valkeaa häntäänsä. Pyöräytän silmiäni ja kiinnitän sinisen pintelin tarranauhan.
”Laitanko tälle koulupenkin? Miten yllän sen selkään?”, huikkaan yhä toimistossa istuskelevalle Pipsalle, pyörittäen vielä viimeistä pinteliä. Tosiaan, itse olin jäänyt säälittävän lyhyeksi, joka oli tietysti hyvä, että huono asia. Olihan se tietysti ärsyttävää, etten pysty kunnolla hoitamaan suurehkoja puoliverisiä, etenkään Indiä, joka yritti pyöriä jo muutenkin hermostuneena. Toisaalta pituuteni ansiosta olen kuitenkin täydellinen poniratsastaja.
”Juu, laita se koulusatula. Ada, viititkö laittaa Indille varusteet?”, Pipsa haukottelee astellen tamman karsinan luo. ”Käyn ite vaihtamassa nopeasti siistimmät vaatteet”, nainen selittää suunnaten ulos ovesta. Blondi nainen nyökkää, pujahtaen ulos vuonohevosen karsinasta. Pitkin askelin Ada kaartaa satulahuoneeseen, ja palaa sieltä hetkessä musta koulusatula ja kankisuitset mukanaan. Kevyellä heilautuksella blondi nostaa satulan puoliverisen selkään. Indin luimiminen ei tunnu naista hätkäyttävän, vaan tyynenrauhallisesti tämä kiinnittää satulavyön.

Kun Pipsa pian palaa ratsastusvaatteissaan, seisoo tamma karsinassa varusteet yllään.
”Kiitti. Ainiin, Ada mie voin sitten hoitaa nuo iltahommat, niin pääset lähtemään jo aiemmin”, Pipsa kertoo hymyillen.
”Juu okei. Käyn vielä ohjasajamassa sen shettiksen kentällä. Tuun huomenna sitten varmaan samoihin aikoihin?”, Ada toteaa pukien päällensä Pikeurin takin.
”Juu, sama aika, sama paikka. Krista tuotko vielä sen ratsastushuovan, niin päästään lähtemään maneesille?”. Nyökkään, astellen siistiin satulahuoneeseen. Kaapista löydän tummansinisen (tietenkin sävy sävyyn pinteleiden kanssa) huovan. Huopa sylissäni astelen kypärää päähänsä pukevan Pipsan luo. Ada on jo kadonnut näkyvistä. Pidän tammaa hetken ajan kiinni, sen omistajan heivatessa huovan sen korkeaan selkään.

”Tuutko mukaan maneesille?”, brunette nainen kysyy tietäen jo vastauksen.
”Tietysti, ehkä saan opetuksesta itellenikin jotain hyviä vinkkejä”, virnistän lähtien harppomaan parivaljakon perässä.
”Harmi, kun tästä sisäkautta ei enää pääse maneesiin, se ois niin paljon nopeampaa”, pohdin ääneen.
”Niin, mutta sitten ois yksi karsina vähemmän. Nytkin toivon aina välillä, että ois isompi talli”, Pipsa jutustelee. Kiihdytän askeleitani, kävellen avaamaan maneesin suuren oven.

Hetken kuluttua ratsukko pääsee tositoimiin Eskon saapuessa maneesiin juuri sovittuun aikaan.
”Ootkin varmaan jo lämmitellyt sen? Ajattelin, että tänään voitaisiin treenata laukanvaihtoja joka askeleessa, kun niitten kanssahan teillä on ollut ongelmaa?”, mies kyselee astellen maneesin keskelle.
”Joo. Laukanvaihdoissa tosiaan on ollut tahdin kanssa vähän ongelmaa”, ratsastaja toteaa ratsunsa selästä.
Innoissani jään katselemaan ratsukon kaunista työskentelyä, haaveillen joskus itsekin yltäväni samalle tasolle.