Ada
New Member
Posts: 2
|
Post by Ada on Feb 26, 2013 16:41:31 GMT 2
Tänne tulevat Flienin tarinat, jotka eivät kuulu ponien päiväkirjoihin
|
|
Ada
New Member
Posts: 2
|
Post by Ada on Feb 26, 2013 16:42:32 GMT 2
Yksi päivä suoritettu, kuusi kuukautta jäljellä
Maisemat vilahtelevat ohitseni, mutta en viitsi vilkuilla niitä sen enempää – samanlaisia, ankeita ja lumisia peltoja toinen toisensa jälkeen. Koko seutu vaikuttaa kuolleelta lukuun ottamatta paria ohi ajavaa autonrotiskoa. Jos vain voisin, tekisin heti u-käännöksen ja palaisin sinne mistä olin tullutkin, Saksaan. Valitettavasti takaisinpaluuta ei vain ollut, eikä muitakaan työpaikkoja ollut tarjolla tässä pienessä ja synkässä maassa. Syvästi huokaisten jarrutan risteykseen ja käännyn kapeammalle hiekkapolulle. Ajettuani vielä noin viitisen minuuttia, alkaa näkökenttääni ilmestyä tarhoja. Valkein puuaidoin aidatut tarhat näyttävät olevan täynnä pieniä ja karvaisia poneja. Näppärästi parkkeeraan mustan BMW:ni talon viereen, jääden hetkeksi sisälle istumaan. Täplikäs, enemmän villamammuttia kuin hevosta muistuttava poni mulkoilee minua aidan toiselta puolelta. Huokaisen, mihin minä olinkaan lupautunut? Koottuani itseni (ja paranneltuani poninhäntääni) hypähdän ulos autosta ja suuntaan punaiselle tallirakennukselle päin. Siellä olin sopinut tapaavani tallinomistajan, minun nykyisen työnantajani. Tallinovella vedän vielä syvään henkeä, väläytän pirteän hymyn kasvoilleni ja vilkaisen tallinovessa roikkuvaa hevosenkenkää. Kuinkahan monen tallin ovella oikein tuollainen metallinen, hieman ruosteen värittämä kenkä oikein killui? Tai no, tuskin haluaisin edes tietää. Köhäisten suoristan ryhtini ja kiskon auki tallin oven. Hyvällä vaikutuksella voisin kenties saada palkkaa hivutettua vielä hieman ylemmäs… ”Hei”, huhuilen katsellen tyhjää tallia. Kahdeksanpaikkainen talli vaikuttaa sentään jokseenkin kelvolliselta, vaikkei toki Saksan kilpatallien kanssa mittele edes samassa sarjassa. ”Moi, sie oot varmaan Ada?”, takaani kuin tyhjästä ilmestynyt, minua yli päätä lyhyempi, brunette nuori nainen hymyilee tunkaisten kätensä eteeni. ”Mie oon Pipsa” ”Joo, olen”, totean. ”Moi” ”Mie voisin nyt näyttää siulle näitä perusjuttuja ja esitellä nää ponit siulle”, nainen jatkaa. Sana ”ponit” karahtaa ikävästi korvaani. Toki jo nimen etuliitteestä pt oli pystynyt jotain päättelemään, mutta hiljaa mielessäni olin rukoillut sen tarkoittavan pientallia. Ilmeisesti rukouksiini ei oltu vastattu. ”Joo, kuulostaa hyvältä”, nyökkään asiallisesti tarkastellen naista päästä varpaisiin. Hänen vaatetuksensa nyt ei ollut kovin erikoinen, muttei sentään silmille pomppaavan kamalakaan. Ei kalliita merkkivarusteita vaan markettikamaa, mutta sentään värit sointuivat hyvin yhteen. Sen enempää ei pienen maalaistallin omistajalta kai voinut odottaakaan. No, ainakaan kauhukuvani vanhasta ja tukevasta tätiratsastajasta migreenin aiheuttavan kirkkaassa tuulipuvussa ei ollut toteutunut.
Pyrkien näyttämään kovinkin kiinnostuneelta seuraan Pipsaa läpi oleellisten paikkojen; kovasti selittäen hän näyttää minulle satulahuoneen ja rehulan. Luomuporkkanoita täynnä olevan kasvihuoneen kohdalla en enää tiedä mitä ajattelisin, vaan päädyn nyökyttelemään muka innostuneena.
”Nyt mie voisin esitellä siulle nää ponit, kun käyään hakemassa ne sisälle”, tummatukkainen nainen kertoo kulkien puolijuoksua kohden ensimmäistä, jään peittämän joen viereistä tarhaa. Gasellin lailla pompin naisen perässä, pohtien miten noin lyhyillä jaloilla pääsi noin kovaa. ”Jos sie otat näistä vaikka Tuitsun ja Hermannin, niin mie otan Vilin ja Nuutin…”, tyttö hymisee sujahtaen aidan välistä sisälle tarhaan. Epätietoisena seuraan hänen perässään. ”Ainiin, siis toi musta tuolla on Tuitsu, se on ihan sellanen kiva ja symppis poni, toimii ihan perushelposti. Hermanni on sitten toi vuonisori, toista yhtä rauhallista elikkoa saa kyllä hakea. Niin ja toi hoikka kimo on Vili, tosi ihana ja helppo. Ja sitten toi meitä mulkoileva shetukka on Nuutti, suoraan sanottuna pahansisunen ja tosi luimu, mut potentiaalinen ratsastuksessa ja onhan se tosi söpö… Ai niin, sanoinko mie jo että ota sie Hermanni ja Tuitsu?”
Naisen pitämän selityksen jälkeen tunnun olevan pihalla kuin lumiukko, mutta osaan sentään napata oikeat hevoset matkaani. Selvästi ruoka-aikaan kotona ollut vuonohevonen tuuppaa minua tervehdykseksi ja pieni shetlanninponi tunkee vähän turhankin lähelle. Näppärästi nappaan ne kumpikin riimunnaruihin ja lähden kiiruhtamaan läiskikkään ja kimon ponin kanssa kulkevan Pipsan perään.
Käytyämme kaikki tallin 13 asukasta sisälle ei hevoset (tai ehkä ennemminkin pitäisi sanoa ponit) eivät saa innostustani nousemaan huippuun. Pipsan hevosista kuitenkin ne kaksi ruusukehaita, Risto ja Indi, saavat edes hieman mielenkiintoani nousemaan.
”Huomenna sitten voisit aamutallin tekemisen jälkeen liikuttaa Kallen ja Hermannin selästä käsin, ottaa vähän tuntumaa niihin ja hioa ihan peruskoulua. Mie kuitenkin neuvon siulle vielä ne perusasiat siinä aamutallissa, joten päästään nopeemmin hevosia treenaamaan. Mutta, tältä päivältä tässä ei enää ookkaan mitään jäljellä”, Pipsa viimein toteaa jaettuamme iltasapuskat kaikille poneille ja hoidettuamme tallin iltakuntoon. ”Okei, no huomenna sitten nähdään”, huikkaan.
Ajaessani poispäin Flienistä voivottelen kohtaloani. Kuusi seuraavaa kuukautta tulisin viettämään tuolla pikkutallilla puunaamassa säälittävän kokoisia pikkuponeja. Eipä minulla tosin muutakaan vaihtoehtoa olisi, joten pakko kai se olisi kestää.
Kotona nukkuessani näen minä painajaisia talostani, joka on täynnä poneja. Voi hyvä luoja, mitä tästä tulisikaan?
|
|