Hermannin päiväkirja

[Pipsa]

Hermanni

Virallinen nimi » Hermann NB "Hermanni"
Syntymäaika » 01.04.2009, 15v
Säkäkorkeus » 144cm
Rotu & Sukupuoli » Norjanvuonohevonen, Ori
Väri & Merkit » Hiirakko, ei merkkejä
Omistaja » Pt Flien
Kasvattaja »Mörö, Nebelhaft
Painotus » Yleispainotus
Koulutustaso » Ko He A, Re 80cm, Me 70cm

Perusluonne tälle orille on melko rotunsa mukainen. Hermanni on äärimmäisen kiltti, tasainen, luotettava ja myös huumorintajuinen herra. Se tulee aika korvat hörössä kutsuttaessa, eikä sano pahaa sanaa mistään mitä sen kanssa touhuillaan. Poika viihtyy puunattavana vaikka tuntikausia, liekö sitten rauhallinen tai muuten vain liian mukavuudenhaluinen karatakseen, enpä tuota osaa päättää. Hermanni ei hätkähdä juuri mistään maailman menoista, lähinnä sen sydäntä ovat huomion ja rapsutusten saanti, ruoka, kaverit, ruoka ja porukassa leikkiminen. Hömelö se kyllä on, unohtaa helposti asioita ja saattaa itsensä hankaluuksiin uteliaisuuttaan. Oikein kultainen persoona on silti.

Ratsastaessa Hermanni on... No, sanoisiko perusmukava? Laiska? Vetelä? Hyvin taitonsa piilottava? Aloittalijoille ori toimii moitteettomasti, ja hyvin mielelläänkin kun ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin kulkea nätisti lötköilyvauhtia. Enemmän vaadittaessa Hermannia alkaa jo ahdistaa vähän, se ei haluaisi liikkua kaula pyöreänä ja polttaa hyvin varastoitunutta rasvaansa. Tunnin loppuminuuteilla herra saattaa kuitenkin jo vähän heräillä, myödätä ja jopa nostella polviaan laahaamatta. Muodon, liikkeen ja osaamisen esiin saaminen on kuitenkin työn ja tuskan (ja ennenkaikkea hermojen) takana.
© Wilberi

[Pipsa]

Krista - 07.07.2011 - Takaisin ratsaille

Hermostuneesti vilkaisen sisälle talliin, todetakseni tallin tyhjäksi lukuun ottamatta paria karsinoissaan seisoskelevaa hevosta.
“Huhuu, onko täällä ketään?”, huhuilen varovaisesti astellen sisään talliin. “Pipsaa?”
Niin Pipsalle tyypillistä, aina myöhässä. Todennäköisesti nainen olisi nukkunut pommiin tai unohtanut kokonaan minun tuloni. Päätäni pudistellen astelen nelijalkaisista kaikista sympaattisimman, vaalean, suht siron suomenhevosen luo.
“Tietäsiks sä missä omistajas viipyy?”, hymyilen rapsuttaen hevosen otsaa. Kumarrun vilkaisemaan karsinaan kiinnitettyä nimikylttiä. “Vai sä oot sitten se Pipsan hehkuttama Risto. Et sä kyllä mitenkään erikoiselta ruusukehailta näytä.”
“Hmph, vai sie loukkaat miun rakasta kultaussukkaa?”, terävä lausahdus saa minut melkeinpä hyppäämään ilmaan. “Anteeks vaan mutta se on kylläkin vaativan B:n tasonen kouluratsu”
“Pipsa! Kiitos vaan kun melkein tapoit mut säikähykseen”, henkäisen. “Et voinu sitten varottaa?”
“En tietenkään, yllätys ois menny piloille”, nainen virnistää leveästi. “Mut joo, mitäs sie?”
“Mitäs tässä, vähän hermostuttaa”, kerron totuudenmukaisesti. Tai no, totuudenmukaista se olisi ollut jos olisin jättänyt sanan “vähän” pois. Suoraan sanottuna minua melkeinpä kauhistutti ajatus nousta hevosen selkään viiden vuoden tauon jälkeen. Unohtamattakaan sitä käden murtumista, jonka takia olin ratsastuksen lopettanutkin. Pystyin vieläkin kuulemaan sen rusahduksen korvissani.

“En mie kyllä oo ihan varma pitäskö miun sittenkään”, mumisen hiljaa. “Siitä on niin pitkä aika, en mie varmaan pysy ees selässä”.
“Äh, meet vaan sen verran miltä tuntuu”, Pipsa hymyilee kannustavasti. “Ei kukaan sinnuu pakota heti laukkaamaan jos et halua”.
“Niin, ei kai”, henkäisen kiitollisena naisen sanoista. “Milläs mie saan sitten arvon mennä? Ristolla?”
“No siis meillähän ois aika monta siulle sopivaa konia, mutta siun arkuuden tietäen…”, Pipsa aloittaa.
“Nii siis minkä arkuuden?”, mulkaisen tähän muka happamasti.
“No siis, joka tapauksessa ajattelin Hermannin sopivan siulle parhaiten”, nainen toteaa. “Hermanni kun nyt on pomminvarma”.
“Patalaiska siis?”, kysyn vilkaisten Pipsaa. Tämän nyökätessä päästän helpottuneen huokaisun. “Täydellistä. Missäs se Hemmo sitten onkaan?”
“Hemmo?”
“Äh, no mikä Hermanni se olikaan”
“Tännepäin arvon leidi”, tallinomistaja toteaa johdattaen minut tallin päädyssä sijaitsevan karsinan luo.

Kaikeksi helpotukseni karsinasta ei kurkista mikään minikokoinen poni tai ylienerginen täysiverinen, vaan tukevassa kunnossa oleva vuonohevonen.
“Tossa sen karsinan eessä on harjapakki, voit harjata sen siellä karsinassa”, Pipsa toteaa. “Mie painun viemään vettä noihin tarhoihin. Don´t worry, meikä tulee takasin ihan kohta”
Hymynvire kasvoillani ryhdyn hommiin - siis harjaamaan tuota muhkeaa ponia. Pystyharja silmäilee minua lempeästi, kunnes ryhtyy nuokkumaan paikoillaan. Reippain vedoin harjaan hiirakon läpikotaisin ja puhdistan sen tukevat kaviot. Laitan sille vielä harjapakista löytyneet suojat, empien tulosta.
“Onkohan toi nyt vähän liian ylhäällä…”, mumisen irrottaen suojan ainakin kymmenennen kerran ja liuttaen sen paikoilleen.
“Tässä on sitten sen varusteet”, heleä ääni toteaa. Hermannin jalkojen lomasta nousen vilkaisemaan puhujaa. Puhuja osoittautuu ratsastushousuihin ja rentoon t-paitaan pukeutuneeksi blondiksi.
“Ai niin, mie oon Elli”, nainen toteaa väläyttäen iloisen hymyn. “Omistan siis osan tästä tallista”
“Aa joo, niin mie arvelinkin”, hymyilen. “Mie oon Krista, Pipsan kaveri”
“Joo, mie oon siusta kuullukin”, blondi virnistää. “Pääset sitten tänään Hermannin selkään”
“Jep, ainakin Pipsan kertoman mukaan sen pitäs olla tosi rauhallinen”, totean.
“Se on kyllä ihan sikakiltti ja rauhallinen, ei ikinä uskos oriksi”, nainen toteaa ojentaen mustan satulan minulle. Tuntuu, kun sydämeni jättäisi yhden lyönnin välistä.
“Oriksi?”, henkäisen jähmettyneenä. “E-ehkä miun pitäis sittenkin ottaa joku toinen…”
“Äh, Hermanni on oikeesti kiltti ihan miksikä tahansa hevoseksi”, vaaleaverikkö hymyilee kannustavasti. “Sillon kun meillä oli aktiivisemmin tuntejakin niin se oli alottelijoitten suosikki, varma ja kiltti, sekä sillä on tasaset askeleet”.
“Toivotaan parasta, huokaisen luoden kasvoilleni jotain virnistyksen tapaista. “Katotaan jos saisin tän satulan ees oikein…”

Varustettuani orin yllättävää kyllä täysin oikein (varustaminen oli yllättävän hyvin pysynyt muistissani) olen jo ennekuin huomaankaan pukeutunut Pipsan selvästi kalliiseen merkkikypärään, pakolla vaatimaani turvaliiviin ja Ellin lainaamiin ratsastushousuihin, sekä nahkasaappaisiin. Pikaisesti vilkaisen peilikuvaani, todeten itseni ihan oikean ratsastajan näköiseksi. Pipsan käskystä nappaan vielä raipan mukaani ennen kuin talutan Hermannin suurelle kentälle.

Omatoimisesti nousen kentällä vuonohevosen selkään lukuun ottamatta jalustimien pidentämistä, jonka annan Pipsan hoitaa. Tuntuu oudolta olla taas satulassa, mutta toisaalta taas jännitys on melkeinpä kadonnut kokonaan. Hermannia ei selvästikään oltu turhan takia kutsutta rauhalliseksi. Pipsan ohjeiden mukaisesti annan ohjien olla pitkinä hetken, totutellen orin keinuviin liikkeisiin.
“Nyt ota ohjia tuntumalle ja kääntele sitä vähän volteille ja kaikenlaisille kiemuroille, huolehi kanssa että se liikkuu kunnolla eteen eikä vaan löntystele”, nainen komentaa. Pikkkuhiljaa kerään ohjat lyhyemmiksi, ryhtyen kääntämään Hermannia loivalle kiemurauralle. Hetken kääntelyiden jälkeen pyydän orin raviin, ryhtyen keventämään. Alkuun kevennykseni on melkoisen surkeaa, mutta pikkuhiljaa alkavat taidot osittain palautua. Keski-ympyrällä saan orin hieman asettumaan ja harjoitusravissa istuminenkin onnistuu jotenkuten. Leveä hymy kohoaa kasvoilleni.
“Kato nyt, hyvinhän se menee”, Pipsa hymyilee kentän aitaan nojaillen. “Käsiä vaan vähän ylemmäs”

“Muista pitkä jalka, älä purista polvillla”, nainen jatkaa kommentoimistaan. “Teehän nyt vähän ravi-käynti-siirtymiä ja välissä vaikka ihan pysähyksiä”
Nyökäten ryhdyn keskittymään ratsastukseen. Pari askelta ravia, pieniä puolipidätteitä ja käyntiin. Pieni pidäte saa orin hidastamaan käyntiin, mutta raviin siirtymiseen se tarvitsee selvästi napakampaa toimintaa. Kerta kerralta alkavat siirtymät sujua paremmin, minun saadessa paremmin tuntumaa vuonhevoseen. Kaikki jännitys on nyt tipotiessään ja sen tilalle on tullut ilo. En ollut muistanutkaan ratsastusta näin mukavaksi.
“Voinks mie kokeilla laukkaa?”, vilkaisen Pipsaan kysyvästi, hiljentäen orin käyntiin.
“Sen kun”, ystäväni virnistää mitä-minä-sanoin-ilme kasvoillaan. “Kai muistat miten laukka nostetaan?”
“Tietty!”, hihkaisen hoputtaen Hermannin raviin. Pyrin istumaan syvälle satulaan, päättäen nostavani laukan kulmasta. Puolipidäte, asetus oikealle ja ulkopohje hieman taa, sisäpohje hieman eteen. Tehosteena vielä kevyt näpäytys pohkeen taa ja vuonohevonen nostaa pehmeän, hieman hitaanpuoleisen laukan. Annan orin laukata hieman päälle kierroksen kunnes hiljennän sen ravin kautta käyntiin. Tyytyväinen hymy leviää kasvoilleni jälleen kerran minun kehaistessa oria pehmeällä taputuksella.
“Huomenna voitas vaikka lähteä maastoon", Pipsa ehdottaa.
"Ehdottomasti!", hihkaisen vastaukseksi leveän hymyn levätessä kasvoillani.