Pistän tännekin nyt LSH tarinan kisoista
Laiska! Minäkö?LSH kenttäkisat
Huh, kisat. Nyt kyllä hermostutti, olimme saapuneet Vilin kanssa aikaisin pelipaikalle, mutta nyt mikään ei tuntunut sujuvan hyvin. Vili oli loistavassa kunnossa ja minä olin siistin ja pelkistetyn näköinen. Ainoastaan päässäni pyöri miljoona ja tuhat asiaa. Edellinen yö oli kokonaan mennyt radan miettimiseen ja paineet kasvoivat hetki hetkeltä.
– Se keskikäynti tuottaa edelleen ongelmia, mutisin ja piirtelin radan kädellä ilmaan.
– Hermona? Vierestäni virnisti kisahoitajani ja Vilin hoitaja Jemppu. Nyökkäsin ja nielaisin.
– Todella hermona, täsmensin ja mietin radan jälleen. Katsoin ympärilleni. Ratsastajia, hoitajia hevosia, kuljetuskoppeja, kiillotuspurkkeja ja upeita täysiverisiä, kaikkea löytyi.
– Sinun pitäisi varmaan mennä jo selkään? Jemppu muistutti ja katsoi ohjelma lehtistä. – Olet hmm, kuudes, joten kannattaa aloittaa verryttely.
Nyökkäsin vähän hermostuneena ja kävelimme Jempun kanssa kohti verryttely aluetta. Kisat itse olisivat raviradan nurmialueella.
Verryttely alueella ratsastin Vilin kuulolle ja yritin saada takapäätä alle. Voltit sujuivat hyvin, mutta se keskikäynti ei edelleenkään luonnistunut. Taputin Viliä hermostuneesti.
– Ainakin tiedetään mitä kotona harjoitellaan. Naurahdus oli kuiva ja tukahdutettu. Otin vähän ohjia käsiini ja yritin minimoida omat virheeni. Laukat sujuivat oikein hyvin, Vili ei vastustellut pohjetta eikä ohjaa ja poni oli oikein rehellinen. Ravissa tein paljon voltteja ja hain Viliä yhä enemmän kuulolle. Sitten kuulin Jempun huudon alueen laidalta.
– Elli! Siellä menee viides ratsastaja ja sinä olet seuraavana, Jemppu sanoi ja päästi minut pois aidoista. Adrenaali alkoi virrata suonissa ja tunsin hermojeni pettävän hetkenä minä hyvänsä.
Tässä sitä mentiin. Ravasin Vilin kanssa nurmelle. Vili vilkuili ensin vähän hermostuneena ympärilleen, mutta palautin sen huomion itseeni puolipidätteellä. Tuomari antoi luvan aloittaa ja niin ravasimme keskihalkaisijalle. Pysähdys ja tervehdys. Sitten harjoitusravissa aloitetaan. Päädyssä oli käännös vasemmalle ja nyt valmistelin volttia S kirjaimen kohdalla. Kymmenen metrin voltti sujui Vilin kanssa hienosti ja valmistauduinkin seuraavaan tehtävään joka oli koko rata leikkaa B:stä H:hon. Välissä olisi tämä ihmeellinen keskiravi. Ohjasin Vilin tarkasti jokaiseen kulmaan ja aloitin radan ylittämisen keskiravissa. Ravista ei tullut puhdasta. Vili ei oikein ymmärtänyt apujani, ja keskellä kiihdytimme vahingossa lisättyyn raviin. Tein äkkiä parit pidätteen ja jatkoin matkaani. Taas olisi vuorossa voltti, joka menikin meidän osalta oikein hyvin. Vili taipui ja minä annoin Vilille kokoajan näkymättömiä ohjeita. Jatkoin huokaisten matkaa, kunnes tajusin, ettei radan jatko palautunut mieleeni.
Harjoitusravia oli lyhyensivun keskelle, mutta entäs sitten? Paniikki oli saada yliotteen ja Vili hämmentyi, kun ohjeet ja tuki loppuivat. Ravi muuttui hitusen laahaavaksi. Kulmassa onneksi mieleni taas terävöityi ja muistin mitä piti tehdä. Kokosin itseni ja käänsin Vilin keskihalkaisijalle. Melkein heti siirryimme keskikäyntiin. Se tuotti edelleen hieman ongelmia ja se näkyi, mutta kaikessa ei voi onnistua. Ennen I:tä olisi sitten pohkeenväistö. Se sujuikin oikein hyvin meiltä, Vilin askel oli irtonainen eikä moitittavaa minusta ollut. H:n kohdalla siirryimme Vilin kanssa jälleen harjoitusraviin, nyt olisi vuorossa sama kuin äsken, mutta pohkeenväistö menisikin vasemmalle, ei oikealle. Vilin kanssa keskikäynti oli jälleen vähän haparoivaa, mutta parempaa kuitenkin kuin äsken. Ensin Vili meinasi tutusti lähtemään oikealle, mutta vaihdoin suunnan äkkiä vasemmalle, sen jälkeen pohkeenväistö meni oikein hyvin.
Seuraavaksi olisi vuorossa taas koko rata leikkaa keskiravissa. Ohjasin Vilin tarkasti ja annoin paremmat avut Vilille. Tempo oli vähän haparoivaa, mutta tämäkin liike meni paljon paremmin kuin viimekerralla ja olimme jälleen vasemmassa kierroksessa. Kohta tulisivat peruutus, mikä oli minun ja Vilin bravuuri ja kohta sen jälkeen alkaisi laukat. Toivon vain, ettei Vili kuumenisi liikaa. Ravistin mielestäni ylimääräiset ajatukset ja keskityin pysähdykseen. Vili pysähtyi hienosti kaikille jaloille ja peruutti tasapainoisesti. Siitä lähdimme suoraan raviin. Siirtyminen oli vähän tahmea, mutta muuten onnistunut. Harjoitusravissa menimme R kirjaimen kohdalle josta oli käännös keskelle. Siellä tein pidätteen ja laskin tarkasti neljä käynti askelta. Siitä nostimme suoraan laukan, tosin otimme vahingossa yhden raviaskeleen. Laukkasimme oikeaan kierrokseen ja R:än kohdalla tuli voltti laukassa. Vililtä jäi takapää pois käännöksestä, joten voltti meni huonommin kuin odotin. Laukkasin jälleen uralla ja odotin jännittäen keskilaukkaa, joka tulisi kohta. Se sujuikin oikein hienosti, yli odotusten ja pääsin vaihtamaan suuntaa samalla. Harjoituslaukka alkoi taas toisessa suunnassa harjoitusravin jälkeen. Taas tulisi voltti ja päätin heti, että se menisi paremmin. Keskityin kunnolla ja Vili menikin avullani voltin hienosti. Taas tulisi laukassa suunnan vaihto ja välissä olisi taas keskilaukkaa. Vili oli kuulolla, mutta se sekosi askelissaan kompuroiden hiukan. Kokosin äkkiä laukan ja kohta olikin vuoro siirtyä raviin ja mennä harjoitusravissa tervehtimään tuomaria. Käännyin keskihalkaisijalle, tervehdin tuomaria ja huokaisin. Rata oli siinä.
Heitin ohjat vapaiksi ja annoin Vilin kävellä pois aplodien saattelemana. Kovaääninen rähisi ja kutsui seuraavia ratsastajia radalle. Helpotus valtasi minut ja Jemppu tuli heti onnittelemaan meitä.
– Sehän meni hienosti! Jemppu iloitsi ja otti Vilin kun laskeuduin selästä. Onnen tunne oli huumaava, jalat olivat spagettia ja ilo kupli sisällä.
– Ostin sulle mehua, otat edes vähän, Jemppu sanoi ja antoi käteeni mehulla täytetyn muovimukin. Heitin mehut kuivasta kurkusta alas.
– Voisinko mennä katsomaan muita ratsukoita, pärjäätkö Vilin kanssa? kysyin Jempulta, joka jäi taluttelemaan Viliä pihan nurmikolle. Menin halukkaasti katsomaan muiden suorituksia. Olin ottanut hiostavan kypärän pois päästäni ja menin aidalle notkumaan. Parhaillaan radalla ravasi upea poni ratsukko. Pieni welsh - poni kuunteli täydellisesti ratsastajan apuja ja suoritti kaiken lähes täydellisesti. Huokaisin vähän harmissani ja vähän ihastuksissani.
Nurmelle rakennettiin juuri esteitä. Olimme Vilin kanssa onneksi aika keskivaiheilla, koska estekorkeutemme olisi kuusikymmentä senttiä. Rata esitteet olivat jo esillä ja sen edessä oli tungeksintaa. Onneksi kahviosta sai myös itselleen oman kappaleen, jonka kävin hakemassa. Rata ei ollut mitenkään yltiövaikea. Ainostaan ongelmia tuottaisi varmasti tuo kolmoissarja, joka tuli heti tiukan kaarteen jälkeen ja räikeän värinen este. Rata oli valmis ja kaikki pääsivät kävelemään sen läpi. Kävin itse läpi askeleet ja katsoin vähän kauhulla sateenkaaren väristä pystyestettä. Siinä tulisi mitä ilmeisimmin probleemia jokaiselle. Katsoin myös, josko johonkin esteeseen paistaisi aurinko niin ilkeästi, ettei sitä näkisi kunnolla. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, joten siirryin pois kentältä katsomaan ensimmäisiä suorituksia.
Aika monella oli todella sählinkiä sarjalla ja sateenkaariesteellä. Kun menin taas jälleen verryttelemään Viliä, mietin todella, mitä se tekisi värikkään esteen nähdessään. Kotona meillä ei oikein ole mitään värikkäitä puomeja ja johteita, joten saisi nähdä. Jemppu antoi Vilin minulle ja ojensi hän minulle vielä esteraipankin.
– Tarvitset tätä sillä sateenkaarella, Jemppu perusteli ja päästi minut verryttely alueelle. Harjoitusalueella oli kaksi harjoitusestettä: pysty ja okseri, eli ne tavalliset esteet. Lämmittelin Viliä oikein kunnolla, koska esteet olivat vasta neljäkymmentäsenttisiä. Ravasin ja laukkasin Vilin kanssa kentällä noin pari kierrosta kumpaankin suuntaan. Kun esteet oli nostettu viiteenkymmeneen senttiin, päätin hypätä pystyn.
– Pysty! huusin kuuluvalla äänellä, jotta muut tajuaisivat mennä pois esteen läheltä. Vili innostui ja hypystämme pystyllä tuli oikein hyvä ja ilmavaraakin oli.
– Hieno poika! kehaisin Viliä ja taputin sitä kaulalle. Otin hetkeksi raviin ja odotin, että okseri nostettaisiin kuuteenkymmeneen.
Oksetin noustua olin heti valmiina.
– Okseri! huusin taas ja ohjasin Vilin kohti estettä. Askel, toinen ja pohkeet kiinni. Myötäsin kädellä ja nousin kevyeen istuntaan. Liitelimme jälleen okserin yli. Taputin taas Viliä innostuneena. Sitten näinkin Jempun joka kehotti minua tulemaan jo radan lähelle.
– Enää yksi ratsastaja, ja sitten pääset itse radalle. Jemppu otti kiinni Vilin suitsista ja talutti Vilin ihmisten lähelle ja kohti rataa. Minua edeltävällä ratsukolla ei mennyt hyvin. Pienisuomenhevonen oli päättäväisesti kieltäytynyt hyppäämästä sateenkariestettä.
– Janina Mäkelä hevosellaan Tuoksun Inkeri hylätään, radalle pyydetään Elli Lehtinen ratsullaan Vinur, valmistautuu…
Kovaäänistä en enää kuunnellut, koska olin jo radalla. Nyt olisi onnistuttava.
Vili innostui, mutta se pysyi paikallaan kun tervehdin tuomaria. Sain luvan aloittaa ja nostinkin heti laukan. Ensimmäinen este oli tavallinen pysty joka ylittyi aika paljolti rutiinilla. Käännös oikeaan, kohti tasaokseria ja okserilta käännyimme kohti trippeliä. Vili yritti kiihdytellä okserin jälkeen, joten otin parit pidätteet ennen trippeliä. Leveä este ylittyi vähän epätasapainoisesti, joten pistin yhden ylimääräisen laukka-askeleen sen ja vesiesteen väliin. Keskityin ankarasti. Tämän jälkeen olisi vuorossa tiukka käännös ja kolmoissarja. Ohjasin Vilin mahdollisimman keskelle vesiestettä ja tein mahdollisimman laajan kaarteen kohti sarjaa. Vili yllättyi hieman sarjasta, joten kosketin sitä hieman raipalla. Sarja taisi ylittyä enemmän tuurilla kuin taidolla, koska kolmannen esteen jälkeen Vili laskeutui väärässä laukassa ja epätasapainossa. Onneksi seuraavana oleva lankkueste oli helppo ja sain korjattua virheeni. Hyppäsin pienen muurin vähän jännittäen, seuraavana olisi radan kolmanneksi viimeinen este: sateenkaarieste.
Ohjasin Vilin kaukaa kohti estettä, jotta se näkisi sen hyvin. Sateenkaarieste helotti jo kaukaa. Vili nosti pään ylös ja katsoi estettä. Askel muuttui kerta kerralta epävarmemmaksi. Puristin joka askeleella pohkeeni Vilin ympäri ja annoin raippaakin välillä. Vili katsoi estettä ja hidasti jälleen. Ponnistuskohdalla napautin pohkeeni Vilin kylkiin ja läiskäisin raipalla Vilin lavalle. Hieman epätasapainossa ja hieman kauhuissaan ruuna hyppäsi tiputtaen takajaloillaan ylimmäisen puomin. Kokosin Viliä sianselkäesteeseen, joka meni puhtaasti, mutta vähän haparoiden. Viimeisen pystyn ylitin huokaisten ja ylitin maalilinjan hymyillen. Yleisö taputti ja Jemppu vislasi kentän reunalta.
Ravasin innoissani pois nurmialueelta. Jemppu oli heti minua vastassa.
– Vau! Vili meni todella hienosti, ainoastaan neljä virhepistettä, Jemppu hehkutti ja siirryimme hieman syrjään ihmisvilinästä. Tulin pois Vilin selästä ja Jemppu sanoi vievänsä sen lepäämään kopin luo. Itse menin kahvioon ja otin itselleni voileivän ja Jempulle palkinnoksi ostin suklaalevyn. Katsoin mihin mahtuisin istumaan. Lopulta päädyin muiden kilpailijoiden luokse juttelemaan esteradan esteistä.
– Se sateenkaarieste ei edelleenkään mahdu päähäni, eräs minua vanhempi nainen sanoi. – Masa vain katsoi estettä ja sanoi saman tien, että ehei, minä en tuota hyppää!
– Tipuitko? Joku vaaleahiuksinen tyttö kysyi. Nainen pudisti päätään.
– En, tuli hylkäys, hän huokaisi ja muut jakoivat myötätuntoaan.
– Minulle tuli onneksi sillä esteellä vain pudotus, sanoin ja sain parit onnittelut kanssakilpailijoilta. Ennen esteosuuden loppumista menin katsomaan vielä tulostaulukkoa. Olin aika hyvin päässyt listoille, nimeni koreili kymmenen parhaan joukossa. En hyppinyt vielä ilosta. Jäljellä olisi vielä maastokoe, joka ratkaisi kaiken.
Kävelimme kaikessa rauhassa kohti maastoradan alkua joka sijaitsi Sepän lammen lähettyvillä. Katsoin karttaa ja kuvia esteistä ja radasta.
– Ei tässä ole mitään kauheita kohtia, ainoana ongelmana on sitten se ihanneajassa hyvin pysyminen, mutisin Jempulle kun kävelimme kohti lähtöä.
– Onneksi ei ole satanut kauheasti, maa voisi olla mutaista, Jemppu sanoi ja hymyili minulle. Se oli kyllä harvinaisen totta. Kaikkein vaarallisinta olisi mutainen, liukas maa. Hevonen voisi kaatua ja taittaa konttinsa. Nyökytinkin Jempulle heti myöntymyksen.
– Totta puhut… Hei saavummekin jo perille, sanoin ja möykky mahassa alkoi kasvaa.
Jemppu jäi Vilin kanssa kun minä menin muiden kilpailijoiden kanssa katsomaan rataa. Se ei ollut vaikea, tosin toinen risueste tuli vähän nurkan takaa, siinä saisi olla varuillaan, ja muutenkin varmana rata toisi omia ongelmia sitten kun niitä vähiten odottaa. Katsoin karttaa ja katsoin esteitä, ponnistuspaikkoja ja etäisyyksiä. Monilla ratsastajilla oli oma valmentaja mukana, ja kuuntelinkin salaa heidän keskustelujaan.
– Tässä tarkkana, este on varjossa ja se on hyvin massiivinen.
Pistin tuonkin neuvon korvani taakse. Kun kävelin takaisin Jempun ja Vilin luo, olin todella hermoraunio. Muita valmentajia kuullessa olin saanut selvää monia totuuksia radasta. Ehkei se ollutkaan niin helppo.
Nousin Vilin selkään ja aloin tehdä vain käynnissä ja ravissa verryttelyä. Radalla tarvittaisiin kestävyyttä, nopeutta, tarkkuutta ja yhteistyötä. Tein Vilin kanssa voltteja ja yritin ehkä enimmäkseen pitää itseni kiireisenä. Kuuluttaja ja lähettäjä lähettivät hevosia matkaan noin parin minuutin välein ja ns. kuuluttaja sai huutaa kurkkunsa käheäksi. Kun minun käskettiin valmistautua, hyppäsin Vilin selkään ja menin lähtöön odottamaan. Edellä olevani ratsasti pois lähtöporteista ja niin minä ohjasin Vilin siihen.
Katsoin lähettäjää, joka katsoi kelloa.
– Valmistaudu, hän sanoi ja nousin kevyeen istuntaan ja otin tukon harjaa kouriini.
– Jaaa, ratsasta! hän sanoi kuuluvasti. Painoin kantapääni Vilin kylkiin räjähtävän lähdön merkiksi. Ennen ensimmäistä estettä etsin minulle ja Vilille sopivan tempon ja mietin pysyväni siinä. Ensimmäinen este tulikin kohta näkyviin, se oli jonkin sortin tynnyreistä koottu aika tavallinen este. Vili innostui nähtyään esteen, mutta pidättävät avut pitivät sen aloillaan. Laskin askeleet. Oikeassa kohdassa annoin pohkeita ja nousin kevyeen istuntaan. Vili lensi esteen yli. Seuraava este oli porraseste, enkä oikein tiennyt miten Vili sen hyppäisi. Vili voisi pahimmassa tapauksessa yrittää leiskauttaa koko esteen yli kerralla, mihin se ei varmana pystyisi. Ihanteellisessa tapauksessa Vili kiipeäisi portaat kuin portaat kuuluu kiivetä ja hyppäisi alas kuin banketilta. En ehtinyt miettiä vaihtoehtoja kauan, koska minun piti valmistella esteen lähestymistä. Päätin hidastaa vähän vauhtia ettei Vili luulisi estettä väärin. Mieluummin kielto kuin katkotut kintut. Esteen edessä myötäsin ja annoin vähän pohkeita. Vili epäröi, mutta astui lopulta rappuset oikealla tavalla. Hyppäsimme alas esteeltä ja jatkoimme laukkaa.
Tämä laukka pätkä oli aika pitkä, joten annoin Vilin edetä vähän reippaammin. Ajatuksissani olin melkein unohtanut kisatilanteen. Maastossa laukkaamassa oman Vilin kanssa. Näin se on aina ollut, ja näin se tulee aina olemaan. Haaveiluni oli pahasta, koska kaatunut puu tuli tiellemme liian nopeasti. Säpsähdin hereille, ja paniikki sai kehostani tiukan puristavan otteen. Hyppäsimme toki esteen yli, ja ehjänä, mutta minä jäin hypystä jälkeen roikkuen Vilin ohjissa. Kaaduin kaulalle ja katsoin kauhulla risuestettä joka lähestyi askel askeleelta. Roikuin yhä kaulalla toisen jalustimen kadottaneena kun ylitimme ensimmäisen risuesteen todella, todella epätasapainoisesti. Pakotin itseni ylös ja punnersin pois hämmentyneen Vilin kaulalta. Ohjat tanssivat löysinä, eikä Vili tiennyt mitä tehdä. En ehtinyt miettiä toista jalustinta koska toinen risueste tuli männikön takaa. Kokosin ohjani nopeasti käsiin ja puristin pohkeeni Vilin ympärille. Onneksi tämän esteen jälkeen olisi aikaa tasapainottaa laukka. Puristin pohkeeni Vilin kylkiin ja yritin mahdollisimman hyvin auttaa tämän esteen yli. Este onneksi ylittyi ja pääsinkin korjaamaan asentoani aika pitkähköllä laukka pätkällä.
Kaikki oli taas ok, joten lähdin taas avoimin mielin ratsastamaan radan loppuun. En antanut enää ajatusteni harhailla, vaan keskityin jokaiseen metriin juuri sillä hetkellä. Kohta osasin jo maamerkeistä katsoa, että seuraava este lähestyi. Rengaseste tulikin odotusten mukaan eteeni ja hyppy meni rutiinilla keskittymiseni takia. Kohta edessä olikin jo seuraava, eli koroke-este. Se olisi vähän kuin banketti, mutta hyppyä alas, ei vain ollut. Se oli vain hyppy ylös. Valmistauduin hyppyyn ja juuri oikealla kohdalla puristin pohkeeni Vilin ympäri ja kohosin irti satulasta. Tiesin, että rata oli lopussa, mutten ajatellut sitä. En saisi ajatella, muuten en ottaisi loppua rataa vakavasti. Seuraavaksi vuorossa oli korkea tukkieste ja mieleeni pongahti heti erään valmentajan kommentti. ”Tässä tarkkana, este on varjossa ja se on hyvin massiivinen.” Tarkkana, nyt siis hyvin tarkkana. Kun näin esteen itse, tajusin sen olevan hyvin varjossa. Esteestä tuskin näkyi mitään. Valmistelin Viliä tarkkaan ponnistukseen. Kun ponnistuskohta oli käsillä, annoin kunnon pohkeet ja läiskäytin vielä raipalla merkiksi. Vili hyppäsi ilmaan vähän ehkä pelästyneenä, mutta se kannatti. Esteen yläpuolella Vili venytti itseään ja pääsimme toiselle puolelle estettä.
Laukkasimme tien yli ja tiellä seisoi yleisöä katsomassa. He taputtivat kun ilmestyin metsästä, mutta keskityin täysin seuraavaan kahteen esteeseen. Rengaseste ei ollut mikään vaikea, mutta seuraava este oli sitäkin haastavampi. Vesieste. Ympärille kerääntyneet katsojat olivat innostuneita. Joka kisassa aina joku putosi vesiesteen hyiseen veteen ja siitäkös riemua syntyi. Tätä riemua en aikonut heille antaa. Vili kyllä nimittäin tiesi mitä vesi oli, eikä se pelännyt sitä. Laukkasimme kohti ponnistuspaikkaa ja sieltä Vili vain molskautti veteen. Vedessä Vili pärski innostuneena. Vesipisarat lensivät ja nousimme vedestä märkinä, mutta emme kuitenkaan erikseen. Teimme vielä loppukirin maaliin, jossa sain viimein hidastaa Vilin vauhdin ravin kautta käyntiin.
Jemppu oli heti minua vastassa.
– No, miten meni! Jemppu oli kyllä nähnyt radan alun ja lopun, mutta keskivaihe oli häneltä vielä pimeän peitossa.
– Puhtaasti luojan kiitos! sanoin ja halasin Jemppua. Kuitenkin selitin hänelle vähän punastellen haaveiluni tulokset ja seuraamukset. Jemppua nauratti makeasti.
– No, Vili ei sentään kieltänyt etkä sinä tippunut, toivotaan vain, että pysyit ihanne ajassa, Jemppu sanoi ja ravautti Viliä hetken ympyrällä.
Kävelimme kaikessa rauhassa kohti ravirataa. Kun tulimme paikalle, olivat siellä ravit juuri käynnissä. Jykevät suomenhevoset pöllyttivät hiekkaa, ja kovaääninen kommentoi tapahtumia jatkuvasti. Jemppu pysähtyi hetkeksi ja jäimme katsomaan loppukiriä. Luulimme, että raudikko kärjessä voittaisi, mutta yhtäkkiä takaa sinkosikin mustanruskea hevonen, joka peittosi muut kahden hevosenmitan pituudella. Yleisö hurrasi ja taputti. Orille heitettiin kaunis loimi selkään ja se oli kuvattavana.
– Ai että on nättiä, Jemppu sanoi. Kuulin kaipuun hänen äänessään.
– Pidätkö raveista? kysyin, vaikka sen saattoi arvata.
– Joo, mutta ei minulla ole varaa tuollaisiin hevosiin, Jemppu sanoi tarkoittaen juuri voittanutta oriitta.
– Niin, sanopa se, naurahdin ja valuimme kohti kuljetuskoppiamme. Siellä Vili saisi levätä ja haukata vähän heinää verkosta. Voittaja julkistettaisiin vasta muiden kisojen jälkeen, joten päätimme toki mennä katsomaan hienoa hevostapahtumaa. Oli talutusratsastusta, ravit, valjakko kisat, näyttelyt ja jonkin moiset hevostaito kisat. Vaikka kisat aina stressaavat, on niissä aina ihana olla.
Kaikki kenttäkisojen ratsastajat seisoivat viheriöllä. Kaikilla oli myös hevoset vierellä. Tunnelma oli jännittynyt ja sähköinen. Lopulta kisan tuomari ja pääjehu Anne, nousi lavalle. Jokainen hiljeni kuuntelemaan.
– On ihanaa, nähdä, kuinka omat kisat menestyvät näin hyvin, Anne aloitti. – Taso on ollut todella korkea ja paikalla on nähty monenmoisia ratsukoita pienistä poneista suuriin hevosiin.
Anne piti tauon ja silmäili kilpailijoita.
– Minulla on tässä kädessä kirjekuori, Anne sanoi ja heilutti kirjekuorta ilmassa. – Ja täällä kirjekuoren sisällä lukee voittaja.
Yleinen puheensorina alkoi. Itse olin kuitenkin hiljaa, ja toivoin Annen mitä pikemmin jatkavan. Anne avasi kirjekuoren ja avasi hitaasti paperin käsiinsä.
Joo, krhm, tällanen viiden A4:n kokonen romaani...
Laiska! Minäkö?